Mikä meni hyvin ja missä onnistuin? Mitä tekisin toisin? Entä mitä opin? Näin vuoden lähestyessä loppuaan, huomasin pohtivani samoja kysymyksiä, joita tapaan esittää omille opiskelijoilleni. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta sen tarkasteleminen voi auttaa meitä tuntemaan itseämme paremmin ja kehittymään. On hyvä avata silmät onnistumisille ja elämän tarjoamille lahjoille sekä olla niistä kiitollinen. Me kaikki olemme jättäneet taaksemme myös asioita, jotka olisi voinut tehdä toisin. On kuitenkin tarpeen erottaa asiat, joihin voi vaikuttaa ja asiat, jotka olisivat tapahtuneet meistä riippumatta. On voimavarojen hukkaan heittämistä murehtia asioita, joille ei mahda mitään. Sen sijaan onnistumisista iloitseminen sekä oppimiskokemuksien reflektointi ja niistä kiittäminen auttaa meitä kehittymään. – Itsensä ruoskiminen ei kuitenkaan kannata, sillä piiskaa saa elämässä muutenkin. Ollaan siis armollisia itsellemme, varsinkin silloin kun elämä ei sitä ole.

Vuoden lähestyessä loppuaan, moni pysähtyy tarkastelemaan kulunutta vuotta ja katsomaan taakseen. Mennyt vuosi on ollut meille kaikille poikkeuksellinen ja osalle myös poikkeuksellisen haasteellinen. Olemme saattaneet kohdata surua ja menetyksiä. Toisaalta vuoteen on varmasti mahtunut myös ilon hetkiä ja kiitollisuuden aiheitakin. Mitä enemmän olemme kokeneet, sitä enemmän olemme myös oppineet ja kasvaneet. Ehkäpä joidenkin kokemusten tarkoitus onkin opettaa meille nöyryyttä ja kärsivällisyyttä. Sitä ei vaan sillä hetkellä ymmärrä, kun on niin sanotusti tilanne päällä. Joskus kaikki energia voi mennä tilanteesta selviytymiseen.

Omia ajatuksia jäsentääkseni teen usein pitkiä kävelylenkkejä yksin metsässä. Näillä metsälenkeilläni tulen pohtineeksi syntyjä syviä, joille ei arjen tiimellyksessä ole aikaa eikä voimavaroja. Tämä luonnossa liikkuminen on oiva keino hengitellä ulos arjen painolastia ja vetää keuhkot täyteen rauhaa ja hiljaisuutta. On siellä tullut välillä itkettyäkin ja se vasta puhdistavaa onkin. Luonnossa mieli rauhoittuu, ajatus kirkastuu ja metsässä syntyvät myös monet tekstitkin, kun pään sisäinen hälinä jäsentyy tarinaksi.

Vuoden vaihtuminen saa monella meistä aikaan tarpeen myös jonkinlaiselle oman elämän henkiselle inventaariolle. Minäkin aloin metsälenkeilläni pohtia kulunutta vuotta ja vähän edellistäkin. Kerran siellä patikoidessani mielessäni alkoi soida Olavi Uusivirran laulamana sanat ”Sä voit suunnitella sun koko elämän, vaimon ja viran ja talonkin, mut kaikki menee toisin. Joku suunnittelee sua paremmin…” Silloin ajattelin, että niinhän tämä elämä menee. Voimme suunnitella elämäämme, mutta kaikkeen emme voi vaikuttaa. Välillä elämä pysäyttää meidät ja opettaa joskus kovallakin kädellä. Ihminen kun ei aina opi kovin helposti.

“Voimme suunnitella elämäämme, mutta kaikkeen emme voi vaikuttaa. Välillä elämä pysäyttää meidät ja opettaa joskus kovallakin kädellä.”

Kun elämä pysäyttää

Palasin mielessäni vuoteen 2019, jolloin olin opintovapaalla ja opiskelin toista vuotta estenomin ylempää AMK-tutkintoa. Edellisen vuoden olin opiskellut työn ohella ja melkein kaikki opinnot olivat jo tehtynä. Enää työn alla olisi  vain pari valinnaista kurssia ja opinnäytetyö. Vuosi alkoi lomaillessa puolison kanssa Meksikossa. Oli ihanaa päästä totaalisesti irti työelämän oravanpyörästä. Tuntui, että sain pitkästä aikaa henkeä ja aloin nukkuakin paremmin. Oli tullut vihdoin aika hengähtää. Vai oliko sittenkään?

Eräänä maaliskuisena pakkasaamuna elämä pysäytti. Puolisoni vietiin ambulanssilla sairaalaan vatsakipujen takia. Minä ajoin autolla perässä, kun olin ensin pakannut mukaani kirjan, vesipullon ja pari mandariinia, jos siellä menisi pitkäänkin. Ja menihän siellä, neljä ja puoli kuukautta.

Tuona aikana puolisoni leikattiin kuusi kertaa ja osan ajasta hän taisteli hengestään teho-osaston hengityskoneessa. Reilussa neljässä kuukaudessa satakiloinen, entinen lätkänpelaaja laihtui nelisenkymmentä kiloa, päätyen kalpeaksi luurangoksi, joka ei pysynyt enää omilla jaloillaan. Se mitä oli hiuksista jäljellä, ajettiin lopulta kokonaan pois. Sinä vuonna vietimme sairaalassa pääsiäisen, vapun ja juhannuksen.

Opintovapaalla päiväni kuluivat ajaen sairaalan ja kodin väliä, istuen välillä puolison sängyn vieressä ja välillä yksin kotona. Onneksi perhe ja ystävät olivat tarvittaessa tukena. Parempina päivinä tein opinnäytetyötäni ja kävin salilla, jotta saisin muuta ajateltavaa. Huonompina olin valmis jättämään kaiken muun, jos vain mies selviäisi hengissä. Muuta en oikein tuolta ajalta muistakaan. Elämä kuitenkin pysäytti tarkistamaan omia arvojaan, mikä oikeasti on elämässä tärkeää ja ymmärtämään, miten kaikki voi muuttua yhdessä silmänräpäyksessä.

“Elämä  pysäytti tarkistamaan omia arvojaan, mikä oikeasti on elämässä tärkeää ja ymmärtämään, miten kaikki voi muuttua yhdessä silmänräpäyksessä.”

Miten selviät arjesta, jos jotain yllättävää sattuu?

Pysäyttävää oli myös huomata tällaiseen tilanteeseen liittyviä käytännön haasteita, kuten sen, miten heikossa asemassa vaikkapa avopuoliso on. Avopuolisoa kun ei luokitella edes lähiomaiseksi. Ja mikäli pahin tapahtuisi, ei avoleskellä olisi edes asumisoikeutta omaan kotiinsa, vaikka omistaisi siitä puolet. Yhteiset kulut sen sijaan on maksettava yksin, sillä hengityskoneessa makaavalta puolisolta ei saa enää euroakaan. Tuossa tilassa ihminen on oikeustoimikelvoton, pankkitili jäädytetty eikä minkään asiakirjojen tekeminen enää onnistu. Onneksi meillä oli sentään yhteinen säästötili, jonka turvin tiesin selviäväni jonkin aikaa. Onneksi pidän myös kaurapuurosta.

Oloani ei helpottanut se, että soimasin itseäni siitä, että miksi en ollut huolehtinut asioitamme kuntoon siltä varalta, jos jotain sattuisi. Toisaalta olimme vielä melko tuore avopari ja molemmilla ikä alkoi nelosella. Uuden kumppanin kanssa ei välttämättä tule viinilasillisen äärellä juteltua vaikkapa edunvalvontavaltakirjasta tai kynttiläillallisella hoitotestamentista. Mutta minun olisi tuollaiset pitänyt huomioida, sillä oma äitini joutui pyörätuoliin 49-vuotiaana ja isäni oli jäädä leskeksi suunnilleen saman ikäisenä kuin minä nyt. Miten saatoin olla niin ajattelematon. Minun jos kenen, olisi tuo pitänyt ennakoida.

Useiden takapakkien jälkeen puolisoni vointi alkoi kuitenkin vähitellen kohentua. Kun enimmistä letkuista oli päästy, niin puhuminenkin alkoi pikkuhiljaa sujua ja voi sitä ilon päivää, kun pystyimme pitkästä aikaa kommunikoimaan. Ehkäpä kävelykin vielä jonain päivänä sujuisi, kun jalat taas kantaisivat.

Kotiin pääsy koitti vihdoin heinäkuun lopulla. Saimme avuksemme rollaattorin ja pyörätuolin. Minä kävin Ikeasta ostamassa myös jaloilla nököttävän tarjottimen, jolla olisi helppo viedä ruokaa puolisolle, joka vietti alkuajat vielä suurimmaksi osaksi vuodelevossa. Kävelyä treenasimme rollaattorin avulla ja pyörätuolin kanssa kävimme välillä ostamassa jätskit. Voi sitä riemua, kun vedettiin jokivarressa tötteröt.

Ja niin sitä kaveri alkoi vahvistumaan kirjaimellisesti pienin askelin. Yksi leikkaus vaadittiin vielä 2020 vuoden puolella sairaalajaksoineen, mutta nyt on mies jo palannut töihin ja haaveilee koiranpennusta. Tuo kaikki koettu oli raskasta aikaa, mutta se sai aikaan myös jotain hyvää. Saimme uuden tilaisuuden pohtia myös parisuhdettamme ja laittaa keskinäiset asiamme kuntoon myös siltä varalta, jos ja kun jotain yllättävää sattuisi uudelleen. Muistoina tästä kaikesta ovat muuttuneet elämänarvot, herralla varsin katu-uskottavat arvet vatsan seudulla ja rouvalla uusi sukunimi, johon ei meinaa tottua sitten millään.

“Muistoina tästä kaikesta ovat muuttuneet elämänarvot, herralla katu-uskottavat arvet vatsan seudulla ja rouvalla uusi sukunimi.”

Milloin on hyvä pysähtyä ja muuttaa suuntaa?

Vuosi 2020 toi tullessaan myös muuta. Olimme haaveilleet jo pitkään uudenlaisesta yhteistyöstä Kallijärven Ninan ja Raija Karan kanssa. Meillä Ninan kanssa oli tarkoitus aloittaa oma asiantuntijasivusto ja Raija oli innoissaan mukana toiminnassa, vaikka oma aktiiviura olikin jäänyt taakse vakavan sairauden myötä. Kirjoitimme yhdessä oppaan ”Kosmetiikka – uhka vai mahdollisuus” ja laitoimme sen tervetuliaislahjaksi kaikille lukijoillemme Uuteen Nousuun -nimiselle sivustollemme, joka näki päivänvalon 02.02.2020.

Työstimme kolmeen naiseen ideoitamme välillä nokakkain, etänä ja chattaillen. Ja Raijan tunteneet tietävät, etteivät mestarilta ideat loppuneet. Suunnittelimme täysin uudistettua versiota Kosmetiikan ajokortti -koulutuskokonaisuudesta, joka lanseerattaisiin ulos sitten, kun saisimme sivustollemme kurssialustan, verkkokaupan sekä ensimmäiset koulutukset valmiiksi. Tätä varten tarvitsisi perustaa myös yritys.

Raija jaksoi kehitellä vielä kosmetiikan kemiaan liittyvää peliä nuoremmille sukupolville ja suunnitteli syksylle laajamittaista yritysvalmennustakin, jossa hyppäisi vielä kerran kouluttajan saappaisiin itsekin. Tämä uskomaton mestari oli viimeiseen asti hämmästyttävän innokas kehittämään alaa ja halu tehdä töitä oli edelleen suuri, mutta sairaus pakotti vähitellen hiljentämään tahtia.

Loppukesästä perustin osakeyhtiön livekoulutusten, luentojen ja verkossa tapahtuvan valmennuksen mahdollistamiseksi. Ja syksyllä saimme sivustollemme verkkokurssialustan ja verkkokaupan muutamien viivästysten kautta. Sinne sain laitettua ensimmäisenä myyntiin tuoreen “Valmenna ja menesty” e-kirjani ja ensimmäisen verkkokurssin aiheeseen liittyen. Ensimmäiset Faktaa kosmetiikasta – valmennukset tulivat myös valmiiksi ja Raija ehti antamaan niille siunauksensa. Nyt kaikki olisi valmista ja ensimmäisen kurssipaketin voisi lanseerata kaikkien saataville. Moni oli niitä jo kovasti odottanutkin.

Sitkeän ja urhean taistelijamme vointi alkoi äkillisesti heiketä ja pian saimmekin suruviestin Ystävämme pois menosta. Mielestämme ainoana oikeana ratkaisuna tässä tilanteessa päätimme hiljentyä kunnioittamaan Raijan muistoa ja antamaan tilaa surulle. Nyt ei olisi sopiva hetki kurssien lanseeraukselle, vaan nyt oli aika pysähtyä ja antaa toisella tavalla arvoa tämän mahtavan mentorimme elämäntyölle.

Rauhoitammekin loppuvuoden Raijan muiston kunnioittamiselle ja jouluun hiljentymiselle. Hänen elämäntyönsä jatkumisen aika tulee sitten myöhemmin mestaria kunnioittaen, uusien valmennusten muodossa hänen toiveidensa mukaisesti. Kaikella on aikansa ja kaikella on paikkansa. Universumissa kaikki tapahtuu aina oikeaan aikaan, on joku viisas joskus sanonut. – Joku suunnittelee meitä paremmin.

Lämpöä ja rauhaa Sinulle ja sinausta kaikelle sille, mikä on Sinulle tärkeää.

Mila

Raijan muistolle on omistettu kirjoitus: Suuret saappaat ja kissankarvaa villasukissa