Loparit. Irtisanoutuminen. Työtön.

Hulluutta vai rohkeutta?

Näin minä kuitenkin päätin kesän 2020 loputtua, että irtisanoudun vakituisesta lehtorin virasta, vaikka samaan aikaan Suomessa kasvoi työttömien määrä hurjalla vauhdilla eikä minulla ole vielä tarkkaa suunnitelmaa tulevasta. Hulluutta toki siinä mielessä, jos raha ratkaisee ja työ on oman arvon mittari. Ja kyllä, 3 kuukauden varma tuloton karenssi aika tuntuisi kurjalle, jos tähän tilanteeseen en olisi jo vuosia sitten ns. varautunut. Järkevällä, suunnitelmallisella  taloudenpidolla olen saanut kasvatettua sitä kuuluisaa puskuria niin, että minulla on aikaa ajatella ja tutkailla markkinoita ja ennen kaikkea itseäni ihan kaikessa rauhassa. Turhaan ei ole tullut käytyä vaurastumisen ja sijoittamisen koulutuksissa. Lisäksi on kouluttautumiset kaikkeen muuhunkin mahdolliseen, mistä uskon olevan minulle hyötyä tulevaisuudessa. Oppi ei ojaan kaada ja elinikäinen oppiminen on yksi kantava voima ollut aina niin työssäni kuin vapaa-ajan arjessani. Isäni jo aikoinaan opetti kirjaamaan tärkeitä lukuja ylös kuukausittain, ja siitä innostuneena olen laskenut jo 20 vuotta oman taloutemme budjetin ja näin toimien kasvattanut sitä tarvittavaa vaurautta perheessämme. Tätä samaa opetin myös opiskelijoille ja omille lapsilleni. Olen siis erittäin kiitollinen ja nöyrän onnellinen edesmenneelle isälleni tästä viisaudesta ja asenteesta, ihan paras perintö isältäni ikinä – sen lisäksi, että hän iskosti minuun sitä positiivisuuden ilosanomaa, vaikka arkemme oli kaikkea muuta kuin iloa ja valoa paikoin. Kaikesta huolimatta, meillä naurettiin, laulettiin ja muutenkin ilakoitiin aina, kun siihen oli pienikin mahdollisuus. Esimerkin voima on valtava. Tämä on hyvä muistaa myös silloin kun ollaan nuorten kanssa tekemisessä.

Se kuuluisa, miksi?

No siis miksi irtautuminen huipusta eläkevirasta? En vain nähnyt itseäni enää siinä niin ”helpon, hyväpalkkaisen ja pitkien lomien siivittämällä” opettajanuralla, missä sielu huutaa hoosiannaa, kun omat voimavarat eivät enää riittäneet ja työnilo ja -imu katosivat pala palata koulumme viemäristä alas. Se tunne, kun huomaat saavasi yhä enemmän hyvää fiilistä vain antamalla aikaa ja tilaa nuorelle olla, ilman suorittamista ja arviointia tai arvostelemista. Tätä termiä nuoret itse viljelivät puheissaan herkästi silloin, kun kutsuivat tsekkaamaan työnsä vaiheita tai jälkiä. Tule arvostelemaan minun työni – ihan kuin jossain missikisoissa, jossa arvostellaan ihmisen ulkoista olemusta numeroin. Koitin kaikella rakkaudella aina muistaa korjata asiaa niin, että arvioidaan yhdessä mikä työssä on jo hyvää, mikä kaipaa vielä harjoitusta ja toistoa, miten uutta tietoa voidaan soveltaa ja jatkojalostaa eteenpäin. Ja tehdä se vielä innostuen tekemisestään. Minun mielestäni nämä ovat kaksi eri asiaa ja voin olla täysin väärässäkin, myönnän senkin. Siis arvostelu ja arviointi käsitteinä.

Työn merkityksellisyys

No mutta palataan tuohon kohtaamiseen ja työn merkityksellisyyteen. Koin erityistä iloa ja onnistumisen tunnetta siitä, kun sain 2020 kevään ohjata pienempää OPVA ryhmää juurikin niillä arvoilla, mitkä itselleni ovat tärkeitä. Aidolla läsnäololla ja jokaisen yksilön vahvuuksien sanoittamisella – kiireettä, ilman pakkosuorittamista. Tämä valitettavasti ei ole normaali arkea isoissa opiskelija ryhmissä ja minut kuitenkin oli aikoinaan palkattu tekemään sitä hius- ja kauneudenhoitoalan ydintehtävää – opettamaan miten leikataan, kammataan, kiharretaan, pestään, hierotaan, hoidetaan, meikataan niin ihoa, hiuksia kuin koko kehoakin. Tärkeitä asioita nekin, mutta eivät enää itselle niin merkityksellisiä. Ja niin siinä pikkuhiljaa alkoi takaraivossa kytemään pieni epäilys olemassaoloni tärkeydestä työyhteisölleni, erityisesti silloin, kun sydän on ihan muissa jutuissa mukana kuin siinä perusopetuksessa. Hankalaa olisi ollut yhteensovittaa nämä kaksi puolta rikkomatta itseään niin fyysisesti kuin henkisestikin. En voinut odottaa jo äärirajoilla olevilta kollegoilta tai esimiehiltäni ymmärrystä sille, että keskittyisin vain tähän yksilön elämänhallintaan ja jaksamiseen. Jonossa oli jo tulijoita opettajan paikalleni ja olen aidosti sitä mieltä, että jos hommat eivät maistu, niin tee asialle jotain äläkä vaadi tai odota muiden ”kärsivän” sinun kanssasi. Huono olo näkyy ja kuuluu, vaikka sitä kuinka uskottelisi itselleen muuta. Toivottavasti – ja näin uskoen, itse tajusin nostaa kytkintä hyvissä ajoin ja jätin itsestäni kuitenkin iloisen ja valoisan kuvan. Olin kuten opetin, olin ihminen ihmiselle.

Ihminen ihmiselle.

Arvot ja moraali

Arvomaailma ja moraali otti osumaa myös siitä tiedosta, että suurin osa ammattiin valmistuneista eivät työllisty alalle, vaan opiskelu hius- ja kauneudenhoitoalalla on tavallaan vain läpihuutojuttu – kunhan nyt perustutkinnon saavutat, mistä jatkaa sitten eteenpäin. Myös keskeytykset tai opintojen lopetukset lisääntyivät koko ajan. Tähän joukkoon mahtuu kyllä niitä poikkeuksiakin, heitä, joista paistoi jo ensimmäisenä päivänä aito into ja odotus tulevaa kohtaan. Ja eihän se minulta toki pois ollut, ei tietenkään, jos opiskelija ei ollut soveltuva alalle tai kiinnostunut,  mutta mielestäni on väärin tehtailla näitä tutkintoja, joihin hakeutuu joka vuosi massoittain nuoria ehkä väärin odotuksin ja mielikuvin, tietämättä alan todellisesta luonteesta. Ala on tiukkaa ja määrätietoista duunia vuokratuolilla tai omassa liikkeessä, alati muuttuvineen trendeineen ja jatkuvine koulutuksineen.  Asiakaskuntaa alat rakentamaan minimistä, eli hyvässä tilanteessa sinulla on jo kertynyt opiskeluaikana kanta-asiakkaitta, jotka siirtyvät mukanasi työelämään. Työuran pituus on myös riippuvainen siitä, miten kroppa ja terveys kestää fyysisen rasitteen ja kemikaalikuormituksen. Tämä kaikki on vain pintaraapaisua ja  tekijät tietävät, mistä puhun – kaikki kunnia ja kumarrus alamme huippuammattilaisille. Nähtäväksi jää, kuinka moni on vallitsevan viruksen aiheuttamien vaikutusten jäljiltä vielä toiminnassa mukana jatkossa.

Kaikki kunnia ja kumarrus alamme huippuammattilaisille.

 

 

Työhyvinvointi ja jaksaminen

Koin myös sen surullisen kuuluisan uupumuksen, väsymyksen, burn-out kurjimuksen vai mikä se nyt onkaan, vuonna 2017. Hurjia vuosia takana, tiukkaa tekemistä ja sitten loppui happi. Tämä aika omalta osaltaan opetti minulle omat jaksamiseni rajat.  Ja sen, ettei kukaan sinua sieltä suosta nosta, ei työterveys, ei työyhteisö – ei tietenkään. Eikä tarvitse – kuten ei sinunkaan tarvitse jaksaa. Oma valinta, omat rajat. Noita aikoja ei ole ollut ikävä ja olenkin ollut erittäin herkkä huomioimaan ne asiat ja tunnelmat, mitkä selkeästi minua kuormittaa ja oppinut sanomaan sen ei:n tiedostaen, että sillä saattaa olla seuraamuksia niin hyvässä kuin pahassa. Otan sen riskin, koska täällä eletään vain sen kerran, ja kuten Mila aiemmassa postauksessaan kirjoitti  (olimme olleet samalla Ilkka Koppelomäen luennolla) – en minäkään sitä pystyyn kuollutta, katkeraa vanhusta kohti halua mennä, vaan omaa sydäntä kuunnellen – kohti arvokasta arkea.

Olkaa armollisia itsellenne, viisaita valinnoissanne ja rohkeita päätöksissänne. Kun ei kurkota kuuta, niin saa paljon hyvää ja kaunista ihan varmasti. Se onko millaisissa töissä tai tittelillä varustettu, ei pidä olla liian suurta merkitystä silloin, kun omasta  onnellisuudesta ja hyvinvoinnista on kyse.  

Olet arvokas just sellaisena kuin Olet, Luojan luomana ja niin kauniina yksilönä.

Sydän paikallaan.  

Rohkeudella ja rakkaudella Nina