”Teit meistä kauniin” laulaa Toni Wirtanen. ”Moni kakku päältä kaunis” sanoo puolestaan vanha kansa ja viisaudessaan jatkaa ”vaan on silkkoa sisältä.” Molemmissa kiteytyy suorastaan nerokasta pohdintaa paitsi pinnan esteettisyydestä, myös pintaa syvemmän merkityksestä. Mutta mitä kauneus on, mistä se muodostuu ja kuka sen määrittelee? Onko se vain silmillä nähtävä aistimus vai onko siinä jotakin enemmän? Onko kauneus katsojan silmässä ja mitkä asiat vaikuttavat siihen, että koemme jotkin asiat kauniina?
Monella meistä on kokemuksia siitä, että saatamme tavata ihmisen, joka on ulkoisesti viimeisen päälle täydellinen, mutta jokin hänessä ”tökkii vastaan”. Hänen virheettömän ulkokuorensa alta säteilee jotakin epämiellyttävää ja lopulta meille ei muodostukaan kovinkaan viehättävä vaikutelma kyseisestä henkilöstä. Emme näe häntä kauniina. Vastaavasti saatamme tavata lämpöä säteilevän vanhuksen ryppyineen ja hopeisine hiuksineen ja näemme hänet kauniina ja viehättävänä, vaikka hampaat puuttuisivat. Moni valokuvaajakin kuvaa mieluummin persoonallisen näköisiä ihmisiä kuin mallityttöjä. Koemme siis miellyttävät ja mukavat ihmiset puoleensavetävinä, kun taas ilkeät kanssasisarensa, tai veljensä, näemme suorastaan luotaantyöntävinä.
Kiinalaiset ovat tätä asiaa oikein tutkineet. Sikäläisessä tutkimuksessa näytettiin 120 opiskelijalle 60 kuvaa heille tuntemattomista henkilöistä ja annettiin tehtäväksi pisteyttää kasvot viehättävyyden mukaan. Tuloksissa ei ollut merkittäviä eroja. Muutaman viikon kuluttua heille näytettiin samat kasvokuvat, mutta liitettynä tekstillä, jossa kerrottiin kyseisen henkilön persoonasta jotakin positiivista, negatiivista tai yhdentekevää. Nyt tuloksissa nähtiin selviä eroja. Positiivilla mielikuvilla määritellyt henkilöt arvioitiin selvästi kauniimmiksi, kuin negatiivisilla ominaisuuksilla kuvatut henkilöt. Tutkijoiden mukaan erot johtuvat siitä, että näemme sen, mitä haluamme nähdä. Jos koet ihmisen sisäisesti kauniina, niin näet hänet kauniina myös ulkoisesti.
Vastaavasti toisessa tutkimuksessa testihenkilöille näytettiin persoonallisen näköisiä, mutta ilmeikkäitä ja hymyileviä kasvoja ja niiden lisäksi täydellisen virheettömiä, mutta kylmiä ja ilmeettömiä kasvokuvia. Ei liene vaikea arvata, mitkä kasvot nähtiin kauniimpina. Hymyilevä ihminen on kaunis ja hymy kaunistaa kaikkia, jos nyt ei ole suoranaisesti huutava tarve kääntyä esteettisen hammaskirurgian puoleen. Toisaalta hampaatonkin hymy voi olla varsin mainio, oli se sitten elämän alkumetreillä tai enemmän ehtoopuolella väläytetty. Pääasia, että hymyilyttää.
“Kauneuden kokemus on tunnetila
ja oma tunne on sen paras mittari.”
Entä jos ei hymyilytä? Vaikuttaako katsojan oma tunnetila, oma sisäinen kauneus tai sen puuttuminen kauneuden kokemiseen? Kyllä vaikuttaa. Siihen ei tarvita edes kiinalaisten tai muidenkaan tekemää tutkimustietoa. Siitä meillä kaikilla on taatusti omakohtaista kokemusta. Oma olo ja tunnetila paitsi näkyvät meistä ulospäin, niin myös vaikuttavat siihen, miten itse näemme ympäröivän maailman. Väsynyt ja ärtynyt ihminen paitsi näyttää itse ulospäin helposti nuutuneelle ja rupsahtaneelle, niin hän näkee samankaltaisia asioita myös ympäristössään. Kaikki näyttää harmaalle ja ankealle. Vastaavasti onnellinen ihminen, kuten rakastunut tai vaikkapa pieniin päin oleva, odottava äiti säteilee ja hehkuu itse, niin myös näkee ympäristönsä vauvakuumehouruissaan, kuin vaaleanpunaisten linssien läpi. Maailma on yhtäkkiä niin kaunis paikka, että ihan sivullistakin hymyilyttää.
Mikä siis tekee ihmisestä kauniin, ovat hänen ajatuksensa ja tekonsa ja se miten hän kohtelee itseään ja muita. Kauneus vaatii aina sisäistä säteilyä. Pelkkä täydellinen ulkokuori yksistään ei tee kenestäkään kaunista. Pitää myös rakastaa itseään, jotta voi rakastaa muita. Kauneuden käsitteen voi jokainen määritellä ihan itse omalla tavallaan, sillä se on aina subjektiivinen kokemus. Kauneuden kokemus on tunnetila ja oma tunne on sen paras mittari.
